Unelma todeksi

 

Tänään koittaa hetki, jota olen odottanut, niinkin pitkään kuin viisi vuotta. Olen kerännyt säästöön vapaita ja nyt on aika alkaa niitä käyttämään.  Alkaessani niitä keräämään, en edes tiennyt miten niitä käyttäisin. Jotain erityistä tänä erityisenä vuotena.
Täytän 50vuotta. 
  
Mitä se erityisyys sitten nyt on? Elämäni on ollut väreilevän haurasta ja säröjä jättävän kipeääkin, kuten varmasti kaikilla omista syistään.

Mieheni kävi täyttäessään 50 jossakin kohtaa tekemässä kunnioitettavan ja hänelle itselleen kovin tärkeän pyhiinvaelluksen Santiago de Compostellan, Toisinsanoin vaelsi 900km jalkaisin. 
Minä en jalostuisi mihinkään suuntaan jos kävelisin tuon matkan, se on minusta autollakin tavattoman pitkä. Mutta ajattelin, että jotain suurta ja ihmeellistä tekisin itsekin. 

Nyt, kun olemme siinä hetkessä, ei minulla oikeastaan ole mitään erityistä mitä janoaisin. Olen nelikymppisenä tähän hetkeen vahvasti tuntenut eläväni jatkoajalla tervehdyttyäni yllättävästä sairaudesta.
En kaipaakaan vuoren ylitystä, en syvänmeren sukellusta, eikä minulla  myöskään vajausta suurille pohdinnoille. Ei, minulla on kaikki suuri jotenkin tehtynä ja asiatkin tuntuu olevan oikein hyvin.

Pidän itseasiassa tavallisuudesta, arkisista asioista, tykkään kirjoittaa, lukea, valokuvata, retkeillä, olla perheen kanssa, tavata ystäviä, kahvitella venytellen ja tehdä extempore asioita.  Pidän, että saan ihan olla kaikessa rauhassa yhteydessä toisiin ja heistä ja heidän kanssaan hahmottaa ympärillä olevia asioita, paikkoja, ilmiöitä. Eläimet sanon viimeisenä, vaikka ne eivät ole vähäisimmät vaan ne nyt itsestään selvästi kuuluu elämääni kaikin tavoin.

Olenkin siis hetkien päässä, että aloitan vapaani ensimmäisen jakson ensin Lapin ruskaretkeltä ja sen jälkeen Virossa eläen.
Se suuri ja ihmeellinen asia onkin yllätyksellisyys väljyydestä käsin. Hei missä on ne suuret tavoitteet ja vielä rajummat itsensä ylitykset?
Ne ovat minussa. 
En ollutkaan näyttävän ja omankaan elämäni historian kirjoja ravistelevien asioiden ihminen. Olenko tylsä ja väritön?
Ehkä, mutta ehkä kuitenkaan en. 

Sillä mikä siinä, että olen yhteydessä toisiin ihmisiin, eläimiin, luontoon voisi koskaan olla väritöntä? Ei mikään, eikä totisesti siinä, että elämä itsessään ja kaikkineen tuntuu omalta. 

Parhaalta siksi. 

Pelle Miljoonan  sanoin lopetan tämän tällä kertaa
"Aika on valoo nopeempaa, 
kaikki aine katoavaa,
elämä ilmaa ohuempaa.
Sitä et voi vangita.
ELÄ"